Suomalaista kalankasvatusta on 1990 -luvun alkupuolilta lähtien kehitetty – tai pikemminkin rajoitettu – ympäristöpolitiikka edellä. Noista ajoista kotimaiset kasvatusmäärät ovat pudonneet lähes puoleen ja tuontikala on syrjäyttänyt kotimaisen kalan ruokalautasiltamme. Nykyisin enää vain noin 18 % syömästämme kalasta on kotimaista.
Vuosikymmenten saatossa koko kalankasvatussektori on tehnyt hartiavoimin töitä ympäristövaikutusten pienentämiseksi. Tehty työ on saanut WWF:ltä vihreää valoa, sillä kotimainen kasvatettu kirjolohi ja siika on kumpikin hyväksytty suositeltavien kalojen listalle. Hyväksyntä perustui kotimaisen kasvatuksen vastuullisuuteen ja ekologisuuteen myös merialueilla.
Luvituksessa suuntaus on silti päinvastainen ja kalankasvatus on edelleen viranomaisten punaisella listalla. Luvitus onkin jämähtänyt asenteissaan ja mielikuvissaan jonnekin 1990 -luvulle. Muualla maailmassa kalankasvatusta pidetään vihreänä alana, meillä Suomessa ei.
Tulevaisuudessa on kyettävä tuottamaan yhä enemmän ruokaa. Maailmanlaajuisesti kasvuvauhti on kaikkein voimakkainta kalantuotannossa ja kalan kysyntä kasvaa jopa kaksi miljardia kiloa vuodessa.
Kalankasvatus on erityisen tehokas ja ilmastoystävällinen tapa tuottaa eläinproteiinia sekä hyvää ja terveellistä ruokaa. Suomessa tätä ei silti luvituksessa ymmärretä eikä kalankasvatusta kohdella tasapuolisesti muun ruokatuotannon kanssa.
Tutkittu fakta on, että kalanviljelyn kuormitus on nykyisin häviävän pieni ja monet muut tekijät kuormittavat vesialueita moninkertaisesti. Meriviljelyn luvituspilottien loppuraportissa (VN 38/2018) todettiin, että mallinnusten perusteella viljelyn kuormitus ei aiheuta merkittävää pitoisuuksien lisääntymistä edes lähialueilla ja että käytännössä muutoksia ei pystytä erottamaan taustapitoisuuden vaihteluista.
Luvituksessa kalanviljelyn laskennallinen kuormitus saa silti aivan liian suuren painoarvon. Edes kompensaatiolle ei ole katsottu voitavan antaa merkitystä, koska lainsäädäntöön ei ole saatu siitä säännöksiä. Tässäkin lainsäädännön puutteellisuus kaatuu luvanhakijan vahingoksi.
Itämerirehulla kalanviljelyn nettokuormitukseen voidaan kuitenkin vaikuttaa hyvin merkittävästi ja käytännössä jopa poistaa Itämerestä ravinteita enemmän kuin kalankasvatus niitä sinne tuottaa.
YVA-prosessia ei suinkaan ole säädetty sen takia, että sillä puututtaisiin kaikkiin kalankasvatushankkeisiin edes Saaristomerellä. Laissa on aivan selkeänä pääsääntönä, että sitä ei sovelleta merialueella sijaitseviin kalankasvatuslaitoksiin, joissa kalan vuotuinen lisäkasvu on alle miljoona kiloa.
Lakiin tosin sisältyy myös poikkeussäännös, jonka nojalla YVA-menettelyä voidaan soveltaa myös pienempiin hankkeisiin. Se kuitenkin edellyttää, että hanke todennäköisesti aiheuttaisi vastaavia vaikutuksia kuin yli miljoonan kilon laitokset.
Poikkeussäännöksiä on aina tulkittava supistavasti. YVA-lain esitöissä todetaankin nimenomaisesti, että säännöksen tarkoituksena ei ole alentaa arviointikynnystä (HE 259/2106 s. 57). Tämä näyttää joiltakin virkamiehiltä unohtuneen.
Pikainen asennemuutos on vihdoinkin vaadittava myös ympäristöviranomaisilta. Nykyaikainen kalatalous on luonnon ehdoilla tapahtuvaa toimintaa eikä kalankasvatus voi yksinään olla vastuussa muualta tulevasta monikymmenkertaisesta kuormituksesta.
Euroopan parlamentti on jo vuonna 2018 vaatinut, että taloudellinen kestävyys nostetaan ympäristöllisen kestävyyden rinnalle vesiviljelyn toimintaedellytysten parantamiseksi. Suomessakin lupakriteerit tulee pikaisesti uudistaa yhteensovittamalla elinkeino- ja ympäristöpolitiikka kilpailukykyisen ja kannustavan toimintaympäristön luomiseksi vesiviljelyalalle.
Viranomaisten on muututtava rajoittajista mahdollistajiksi. Sen myötä saadaan lisää työtä ja työpaikkoja suomalaisille. Kansantaloudenkin kannalta on suorastaan häpeäpilkku, että kotimaista kalankasvatusta rajoitetaan ja samaan aikaan Norjasta rahdataan suomalaisten ruokapöytiin lohta jopa miljoonalla eurolla päivässä.
Heikki Mäkinen, varatuomari, toimitusjohtaja
Superior Salmon Trout Finland / OriLaw Oy
Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomien mielipideosastossa 23.1.2022
